Välimeren tutkimusta Skotlannissa
Edellisestä blogista on päässyt vierähtämään aikaa, kun on ollut muuta tekemistä kuten osallistuminen keskiajan Välimeren historian tutkimuksen seuran (Society for the Medieval Mediterranean eli SMM) konferenssiin Edinburghissa. Näitä konferensseja järjestetään kahden vuoden välein, viimeksi Kreetalla. Edinburgh kaukana Välimereltä valikoitui tämänkertaiseksi pitopaikaksi, koska sikäläisellä yliopistolla on ollut merkittävä rooli seuran toiminnassa. Kahden vuoden kulutta tarkoitus olisi olla Portugalissa, lähempänä Välimerta, mutta ei ihan siellä asti.
Konferenssijärjestelyt toimivat Edinburghissa erinomaisesti. Tapahtuma kesti periaatteessa neljä päivää, mutta viimeinen päivä oli pyhitetty retkelle Inchcolmin luostariin. Ensimmäisenä päivänä taas oli vain pyöreän pöydän keskustelu sekä Iñaki Martín Vison keynote-luento murhista ja aviorikoksista Iberian niemimaan koillisosassa 900–1100-luvuilla. Aviorikos oli kunniaan kohdistuva rikos ja niitä voitiin käsitellä paikallistasolla, mutta murhaoikeuden käynnit olivat alueella perinteisesti nimenomaisesti kuninkaan toimivaltaan kuuluvia asioita. Vähitellen murhajuttujenkin hoitoa annettiin paikallisille mahtimiehille etuoikeutena.
Muut noin 100 esitelmää pidettiin siis kahden päivän aikana ja aina oli käynnissä neljä samanaikaista sessiota. Osallistuja saattoi siis kuunnella kokonaan vain neljänneksen esitelmistä. Kuvaaja ehti pikaisesti vierailla lähes kaikissa ja piti kuulemma minun esitelmääni maihinnousuhyökkäyksistä itäisellä Välimerellä 1200–1400-luvuilla mielenkiintoisimpana. Eli vaatimattomuuttani ei siitä sen enempää. Sitä, kuinka monesta maasta osallistujia oli, en laskenut. Olin ainoa suoraan Suomesta, mutta Edinburghissa toimiva suomalaistaustainen jatko-opiskelija Georgi Obatnin puhui rahankäytöstä varhaisislamilaisessa Egyptissä. Valitettavasti en tajunnut mennä kuuntelemaan.
Omista tutkimusaiheistani johtuen keskityin itäiseen Välimereen, sotahistoriaan ja orjuuteen liittyviin esitelmiin. Orjuus olikin vahvasti esillä konferenssissa. Keskiajan orjuus on teema, joka on pitkään jäänyt vähälle huomiolle, mutta nyt tilanne on muuttumassa. Orjuuteen liittyi myös konferenssin toinen keynote eli Hannah Barkerin “No One Ought Ever to Forget About Friendship: Slavery, Emotion, and Tatar-Venetian Relations in the Memoirs of Giosafat Barbaro”. Giosafat Barbaro oli venetsialainen kauppias, joka vietti 1400-luvun puolessavälissä pitkiä aikoja Mustanmeren pohjoisosissa.
Myöhemmin Venetsiassa Giosafat Barbaro törmäsi ryhmään karanneita tataariorjia. Kertomansa mukaan hän halusi vapauttaa nämä, mikä onnistuikin, minkä jälkeen hän tunnisti yhden tataareista vanhaksi tutukseen. Barker nosti esille, että tarina on varsin omituinen, koska tataariorjat olivat Venetsiassa yleisiä ja Barbaro itsekin omisti orjia. Ehkäpä Barbaro oli tunnistanut tuttunsa jo varhaisessa vaiheessa, tajunnut tämän vapauttamisen arvoiseksi ja kehitti tarinan myöhäisemmästä tunnistamisesta vain dramatiikan ja oman roolinsa korostamiseksi.
Pääsääntönä keskiajalla oli, että oman uskoisia ei saanut orjuuttaa, mutta toisuskoisia kylläkin. Henkilö, joka oli pitänyt orjia, saattoi joutua orjaksi myös itse. Näin oli muuten varmasti vapautettujen tataarienkin kohdalla ja myös Barbaro pelkäsi matkoillaan joutumista esimerkiksi osmanien orjaksi. Ylhäisistä henkilöistä sai kuitenkin helposti kymmenkertaisen hinnan lunnaina kuin mitä orjamarkkinoilla myytäessä. Vapauteen päästessään tällainen henkilö saattoi osoittaa monin tavoin kiitollisuuttaan auttajilleen.
Moni puhuja totesi, että enemmän kuin uskonnosta orjuuttaminen usein riippui tilanteesta ja siitä, että oliko henkilö riittävän ”erilainen”. Katolisten latinalaisten kannalta kreikkalaisetkin olivat kristittyjä, mutta vääränlaisia. Evangelos Magiopoulos 1300-luvun alussa turkkilaisten ja katalaanikomppanian rosvotessa Bysanttia kreikkalaisten orjien hinta laski venetsialaisten hallitsemalla Kreetalla ja usein aasikin oli kalliimpi kuin kreikkalainen orja. Lähteenä tässä ovat notaarien vahvistamat kauppasopimukset. Tällaisten asiakirjojen ansiosta tiedämme parhaiten eurooppalaisten harjoittamasta orjakaupasta, vaikka keskiajalla he eivät olleet siinä mitenkään johtavassa asemassa.
Jos keskiajan orjuus kiinnostaa, niin Hannah Barker on ylläpitänyt opetustarkoitusta varten medievalslavery.org sivustoa. Egean alueen suhteen Alasdair Grant taas julkaisi tänä vuonna teoksen Greek Captives and Mediterranean Slavery, 1260–1460. Hänen samasta aiheesta tekemänsä väitöskirjan perusteella oletan kirjan olevan erinomainen, mutta hinta on suolainen.
Muuten voisi huomioida esimerkiksi Valerie Ramseyerin esitelmän, jossa hän argumentoi, että 800-luvun puolessavälissä muslimit yrittivät aivan tosissaan vallata myös Manner-Italian siinä missä Sisiliankin. Mantereen puolelle tuotiin myös runsaasti muslimisiirtolaisia. Thomas Brosset taas on tehnyt kvantitatiivista tutkimusta Levantin alueen piirityksistä 1097–1192. Hän laskee, että niitä oli 250 paikassa 730 kappaletta. 138 tapauksessa paikka vallattiin ainakin osittain rynnäköllä ja esitelmässä hän käsitteli, mihin asukkaat pakenivat. Vaihtoehdot olivat yleensä huonoja. Jos kotikaupungin jätti, niin elinkeino meni ja nälkäkuolema uhkasi. Uskonnollisia rakennuksia eivät kunnioittaneet ilmeisesti edes omat. Sunni-muslimit saattoivat tappaa sunni-moskeijoihin paenneita ihmisiä. Useasta kaupungista löytyvä sitadelli oli ehkä paras paikka ja tilannetta helpotti, että koskaan valloittajat eivät oikeasti tappaneet kaikkia ja verilöyly lopetettiin jossain vaiheessa.
Alasdair Grant puolestaan koetti arvioida Anatolian asukaslukuja 1330-luvulla pohjaten al-Umarīn maantiedon kirjan Domenichino Dorian antamiin tietoihin sikäläisten beylikien armeijoiden koosta. Mielestäni tähän kuitenkin liittyy huomattavia epävarmuustekijöitä sekä lähteen luotettavuuden että sotilaiden osuuden koko väestöstä kohdalla. Kuitenkin on hyvä, että välillä konferensseissa tulee rohkeampiakin avauksia. Jordaniassa tutkitaan parhaillaan Kerakin ristiretkiajalla rakennettua linnaa, joka on suosittu turistikohde. Sen rakennushistoria mennee osittain uusiksi, mutta tarkempia tietoja saamme odottaa. Konferenssissa järjestettiin myös sessio viikingeistä Välimerellä, mutta sitä en päässyt kuulemaan. Pääosin kyse oli Bysantin varjaagikaartissa palvelleista.
Vähemmän sotaisia kohtaamisia olivat länsimaisten kauppiaiden jalkavaimojärjestelyt Istanbulissa 1500-luvun alussa, joista kertoi Eric Dursteler. Moni ulkomainen kauppias solmi Osmani-valtakunnassa määräaikaisen avioliiton paikallisen naisen kanssa, vaikka vaimokin saattoi odottaa kotona. Omien maiden diplomaatit eivät tästä pitäneet, mutta järjestelyn perusteltiin olevan pienempi paha verrattuna satunnaisiin seksisuhteisiin. Miesten kun katsottiin olevan mitä ovat. Ongelmia tuli, jos kauppias kuoli osmanien mailla, määräaikaisliitosta oli lapsi ja äiti lähti käymään oikeutta perinnöstä. Noita naisia hyvin harvoin nimetään lähteissä, mutta ilmaisesti heillä oli verkostoja ja kykyä omaehtoiseen toimintaan.
Konferenssin ohjelmaan kuului myös retki, illallinen ja viskin maistelu. Viimeksi mainitun yhteyttä keskiaikaisen Välimeren alueeseen ei selitetty, mutta voi todeta, että viski kehitettiin keskiajan lopulla (ensimmäinen maininta 1495) ja sen edellytys eli tislaus todennäköisesi levisi Eurooppaan Välimeren alueelta. Konferenssin retki suuntautui Inchcolmin saarelle Edinburghin edustalla. Siellä on 1100-luvulla perustetun augustiinolaisluostarin hyvin säilyneet rauniot romanttisessa ympäristössä. Luostaria linnoitettiin jossain määrin 1400-luvulla, koska englantilaisten hyökkäykset mereltä olivat olleet jatkuvana kiusana. Linnoitteita löytyi myös maailmansotien ajalta.
