Sigismundin ristiretki 1396 – pelinä ja historiana (osa 5)
Nyt päästään sitten viimeiseen osaan blogisarjassa, joka käsittelee ns. Nikopoliksen ristiretkeä 1396 historiallisesti ja sen pohjalta tehtyä strategiapeliä. Edelliset osat löytyvät osa 1 , osa 2, osa 3 ja osa 4. Täydennyksenä voi todeta, että osassa 3 mainittu de Coucyn voitto turkkilaisista, josta Froissart kertoi, saa vahvistusta 1445 alueella liikkuneelta Jean de Wavrinilta, joka oli keskustellut paikallisten valakien kanssa.
Nikopoliksen taistelun jälkeen
Osmanit saivat historiallisesta Nikopoliksen taistelusta valtavat määrät vankeja. Sulttaani Bayezid käski teloituttaa nämä, joko kostona omista tappioistaan tai koska kristittyjen kerrotaan teloittaneen turkkilaisia vankeja. Vain kaikkein ylhäisimmät, joista saattoi toivoa suuria lunnaita, säästettiin. Näihin kuuluivat mm. Neversin kreivi Jean, Burgundin herttuan poika, sekä marsalkka Boucicaut. Myös jotkut hyvin nuoret vangit, kuten 15-vuotias aseenkantaja Johann Schiltberger saivat pitää henkensä ja päätyivät orjiksi. Todennäköisesti Nikopoliksen taistelun jälkeen Bayezid liitti puolta vaihtaneen Ivan Stracimirin Vidinin kaupungin alueineen suoraan alaisuuteensa.
Ylhäiset länsimaiset vangit saivatkin vapautensa valtavien 200 000 kultarahan lunnaiden vastineeksi. Heidän oli luvattava, etteivät enää taistelisi Bayezidia vastaan. 1399 Boucicaut saapui kuitenkin ranskalaisretkikunnan kanssa meritse Konstantinopoliin ja teki retkiä osmanien hallussa pitämiin rannikkokohteisiin lähistöllä.
Karamanin anatolialainen turkkilaivaltakunta oli 1397 hyökännyt osmanien kimppuun ja Nikopolista seuraavina vuosina Bayezid keskitti huomionsa taisteluun muita muslimeja vastaan Anatoliassa. Hän laajensi valtakuntaansa huomattavasti, mutta ajautui lopulta sotaan keskiaasialaisen Timur Lenkin kanssa, jonka mongoliarmeijalle Bayezid kärsi tappion 1402 Ankaran luona. Bayezid kuoli vankeudessa ja seuraavat parikymmentä vuotta oli Osmani-valtakunnan heikkouden aikaa, kun seuraajat kamppailivat vallasta. Konstantinopolin piiritys purkautui. Joidenkin tutkijoiden mukaan Nikopoliksen ristiretki oli tappiollisuudestaan huolimatta pelastanut Konstantinopolin, koska se oli kriittisessä vaiheessa suunnannut Bayezidin huomion muualle. Tärkeimpien kristittyjen naapurien kanssa tehtiin rauha ja osmanit luovuttivat joitain paikkakuntia. Esimerkiksi Thessaloniki palautettiin Bysantille.
Stefanin loikkaus
Pelissä käyty Silistran taistelu päättyi kristittyjen voittoon, mutta sulttaanin armeijaa ei mitenkään perin juurin murskattu. Kristityille jäi vaihtoehdoiksi joko hyökätä uudelleen tai jatkaa matkaa muualle – paikallekaan ei oikein voinut jäädä, koska rehupula jälleen kerran uhkasi. Kristityt päättivät suunnata Varnaan ja kohti Konstantinopolia. Silistraan jätettiin haavoittuneet ja vahva varuskunta.
Sulttaani antoi kristittyjen lähteä matkaan häiritsemättä – sen jälkeen hän jakoi taas armeijansa. Pieni joukko jäi saartamaan Silistraa. Viisi kaleeria suuntasi nopeasti Tonavaa ja Mustaamerta pitkin Varnaan vahvistamaan sen varuskuntaa. He ehtivät perille juuri ennen kristittyjä. Pääarmeija marssi läntisempää reittiä ja koukkasi kristittyjen eteen Mesembrian kaupungin tienoolle Varnasta etelään. Suurvisiiri meni edeltä kevyempien joukkojen kanssa ja sulttaani seurasi perästä. Mesembriaan ohjeistettiin saapuvaksi myös loput Bayezidin pojan Süleymanin joukoista, jotka alun perin olivat piirittäneet Konstantinopolia. Näitä oli tipoittain kutsuttu pääarmeijan tueksi.
Stefan sai määräyksen seurata serbeineen kristittyjen armeijaa. Täydennykseksi hänelle oli annettu Skopjen maakunnan sipahi-ratsumiehet. Tämä oli virhe. Osmanien alistamana kristittynä vasallina Stefanilla oli motivaatio loikata. Historiallisesti hän ei niin tehnyt ja voitontavoitteet oli asetettu siten, että loikkaus kannatti vain tilanteessa, jossa loikattiin voittavalle puolelle tai että loikkaus varmisti voiton. Silistran osmani-tappion katsottiin täyttävän tämän ehdon. Lisäksi Skopjen maakunta oli vasta äskettäin liitetty Osmani-valtakuntaan. Aiemmin se oli kuulunut näiden serbialaiselle vasallille Marko Kraljevićille, joka oli saanut surmansa 1395 taistelussa Valakian Mirceaa vastaan. Mircean loikkaukselle osmani-puolelle oli muuten vastaavat ehdot, kun Stefanin loikkaukselle kristitylle. Skopjen ratsumiehissä oli runsaasti kristittyjä, jotka olivat halukkaita pääsemään osmaneista eroon. Stefanille ojennettiin tarjottimella mahdollisuus loikata.
Seuratessaan kristittyjen armeijaa Stefan aloitti salaiset neuvottelut näiden kanssa. Viimeksi mainitut olivat hyvin epäileväisiä. He alkoivat uskoa loikkaukseen jossain määrin vasta sitten, kun Stefan kävi yöllä leirissään olevien turkkilaisten kimppuun, tappoi ja ryösti nämä ja lähetti säkillisen päitä todisteena. Erityisesti Sigismund oli kuitenkin yhä epäileväinen, koska hän muisti, kuinka loikkaria esittävä serbi oli murhannut osmani-hallitsija Murad I:n Kosovo Poljen taistelun yhteydessä saaden itse samalla surmansa. Ilmeisesti Sigismund kuvitteli herättävänsä samanlaisia tunteita ortodoksikristityissä itsemurhaterroristi/vapaustaistelija kandidaateissa kuin muslimi-sulttaani.
Varna
Vaikka muut kristityt nyt olivatkin tehneet sopimuksen Stefanin kanssa, he halusivat itse vallata Varnan. Varna tuntui herättävän kristityn puolen pelaajissa intohimoja ehkä siksi, että 1444 siellä käytiin historiallinen taistelu, jossa kristityt kärsivät tappion osmaneille. Kuitenkin kyseessä oli melko pieni satamakaupunki. Sulttaanin lähettämät täydennykset olivat ehtineet sinne ja varuskunta oli vahva, mutta toisaalta kristityt saattoivat hyökätä kapealla sektorilla useana aaltona. Lisäksi kaupungissa oli kristittyjä, jotka lupasivat päästää hyökkääjät sisään, kunhan heitä ei ryöstettäisi.
Yritys lähettää joukkoja sisään Varnaan paikallisten kristittyjen neuvomaa reittiä pitkin epäonnistui ja puolustajat torjuivat myös kaksi ensimmäistä ranskalais-burgundilaisten ritarien hyökkäystä. Neversin kreivi Jeanin henkilökohtaisesti komentaman kolmannen aallon onnistui päästä läpi ja turkkilaiset puolustajat pakenivat laivoillaan Mesembriaan. Varna vallattiin 23.9.
Tämän jälkeen kristittyjen piti jälleen alkaa pohtia, mitä oikein tehdä, marssiako esimerkiksi Konstantinopoliin? Yksi iso kysymys historiallisella 1396 ristiretkellä onkin, että mihin kristityt konkreettisesti pyrkivät olettaen, että he olisivat voittaneet? Froissart puhuu ristiretkestä Jerusalemiin, mutta on vaikea uskoa, että se olisi ollut ylijohdon mielessä. Pelissä vain Neversin kreivin Jeanin voitontavoitteissa oli marssi Bosporille, muilla oli vain kaupunkien valtaaminen osmaneilta ja tappioiden tuottaminen näille yms.
Vaikka kristitty armeija oli lähtenyt ristiretkelle, niin kukaan ei elä pelkästä Pyhästä Hengestä ja suurin osa armeijasta nautti palkkaa. Pelissä Sigismundilla oli koko armeijalle rahaa vain marraskuun loppuun. Ihan joka paikasta ei myöskään löytynyt ruokaa tai rehua talveksi. Niinpä kristityille ilmoitettiin, että talveksi heidän oli joko palattava kotiin tai päästävä Konstantinopoliin. Siellä olisi todennäköisesti ollut järjestettävissä varoja ja muonaa isona kaupunkina tärkeimpien kauppareittien varrella.
Stefanilta kristityt olivat kuulleet, että sulttaani oli jättänyt joukkoja piirittämään Silistraa. Niinpä Stefan lähetettiin pelastamaan kaupunkia. Ihmettelen vähän, miksi päätöstä ei tehty aiemmin. Kristittyjen kokoustaminen myös venyi ja Stefan pääsi lähtemään matkaan vasta 25.9. Sillä välin sulttaani oli saanut kahdelta pakoon päässeeltä Skopjen turkkilaisten palvelijalta tiedon Stefanin loikkauksesta ja Silistran luona olevia turkkilaisia varoitettiin. Heidän joukoissaan olleet pari sataa serbiä vangittiin ja muut siirtyivät turvaan Tonavan pohjoispuolelle. Tonavan pohjoispuoli kuului Mircean Valakiaan, eli osmanien vihollisten alueeseen, mutta koska Mircea oli muiden kristittyjen kanssa Mesembriassa ja osmanikaleerit hallitsivat Tonavaa Silistran kohdalla, niin turkkilaiset tosiaan olivat turvassa Tonavan pohjoispuolella Stefanin saapuessa. Stefanin sisko oli muuten yksi sulttaanin puolisoista ja eli tämän haaremissa. Nyt sisko vangittiin virallisestikin.
Silistran kristityn varuskunnan muona- ja rehutilanne oli huono ja oletettavissa oli, että heti kun Stefan lähtisi, niin turkkilaiset tulisivat takaisin. Niinpä Stefan alkoi kerätä muonaa ja rehua varuskunnalle valmistellen samalla kauempana Tonavan ylitystä salassa piilossa turkkilaisten kaleereilta, jotta virran pohjoispuolella oleva vihollinen saataisiin yllätettyä. Tämä kaikki vei kuitenkin aikaa, koska lähialueet olivat tyhjiin syötyjä ja muonaa ja rehua piti hankkia kaukaa. Myös lauttojen valmistamisessa koettiin viivästymisiä.
Sillä välin muut kristityt odottivat Varnassa ja Osmanien pääarmeija kokoontui Mesembriaan. Varnan ja Mesembrian välillä turkkilaiset ja kristityt kahakoivat. Silistran voiton jälkeen kristityt olivat lähettäneet tilanteestaan tiedon Konstantinopoliin, mutta eivät erityistä ehdotusta, mitä tehdä. Konstantinopolissa oli kerääntynyt kristitty laivasto ja näistä johanniittojen kaleerit purjehtivat pohjoiseen ja kohtasivat ristiretkeläiset Varnassa. Lisäksi kun sulttaanin käskystä loput osmani-laivastosta oli aikeissa purjehtia Mustallemerelle, niin Konstantinopolissa oleva venetsialainen laivasto, joka häilyi puolueettomuuden ja sodan välillä osmanien suhteen, ilmoitti ettei se käy.
Pelin loppu
Stefan ei ollut kovin selväsanainen siinä, miksi jäi Silistran tienoolle ja muut kristityt kävivät epäileväisiksi, kun hän viipyi. Olisiko sittenkin kyseessä petos? Lisäksi Varnan tienoolta alkoi loppua ruoka ja rehu, niinpä lokakuun alussa kristittyjen armeija lähti paluumatkalle lokakuun alkupuolella. Mircea sai mennä muiden edellä. Varnaan jätettiin vahva varuskunta ja toistaiseksi sinne jäivät myös johanniittojen kaleerit.
Sulttaani oli käskenyt loppujakin Tonavalla olevia kaleereita purjehtimaan Mustallemerelle. Tämä tarkoitti, että Tonavan pohjoispuolella olevat osmanit jäivät eristyksiin. Niinpä heidän komentajansa tarjoutui vapauttamaan mukanaan olevat vankinsa sitä vastaan, että hänen joukkonsa pääsisivät turkkilaisten hallitsemalle alueelle. Tämä aiheutti kristittyjen keskuudessa jonkin verran eripuraa, mutta kuningas Sigismund siihen suostui.
Stefanille oli luvattu, että hänestä tehtäisiin Serbian kuningas. Serbian kuninkaan titteli oli jo vuosisatoja lukeutunut Unkarin kuninkaan arvonimiin, vaikka Serbia ei käytännössä koskaan kuulunut Unkariin ja maalla oli omatkin kuninkaansa. Stefanin isä Lazar oli julistanut itsensä kuninkaaksi, vaikka hän ei varsinaisesti kulunut Serbiaa hallinneeseen ja käytännössä jo sammuneeseen Nemanja-dynastiaan. Stefanilla itsellään ei ollut kunnon titteliä vuonna 1396. Historiallisesti Bysantin keisari antoi hänelle vuonna 1402 despootin tittelin, joka Bysantin hovihierakiassa tuli heti keisarin jälkeen. Pelissä Stefanin voitontavoitteisiin lukeutui, että hänet julistettaisiin kuninkaaksi tai despootiksi ja tämän julistuksen tuli tulla korkea-arvoiselta kristityltä hallitsijalta. Nyt 19.10. Sigismund julisti Stefanin Silistrassa Serbian kuninkaaksi. Stefan kuitenkin tunnusti Sigismundin yliherruuden, vaikka voiton tavoitteisiin oli myös kuulunut kaikenlaisista vasalliuksista luopuminen.
Silistran lähistölläkin muona ja rehu alkoi käydä vähiin. Kristityt päättivät lähteä kotiin ja 21.10. aloittivat Silistrasta marssin samaa reittiä kuin olivat tulleetkin. Tärkeimpiin valloitettuihin kaupunkeihin jätettiin varuskunta. Halukkaat ranskalaiset ja saksalaiset ristiretkeläiset talvehtisivat Unkarissa. Paluumatkalle lähtö oli varsin myöhäinen ja luntakin alkoi jo sadella. Turkkilaisten häirinnästä ja monista matkalle uupuneista huolimatta pääosa armeijasta pääsi perille kotiin tai talvimajoitukseen.
Kristittyjen lähdettyä turkkilaiset olivat piirittäneet Varnan. Johanniitta laivasto lähti talveksi kotiin Rodokselle ja kotiin lähti myös Konstantinopolissa ollut venetsialainen laivasto. Huolto-ongelmat tulivat Varnaakin piirittävien osmanien eteen, mutta he kykenivät jättämään pienen armeijan saartamaan kaupunkia. Sen varuskunta koostui pääosin ratsuväestä, jota Mircea koetti vaihtaa meritse jalkaväeksi. Ratsuväki ei kuitenkaan olisi päässyt meritse pois ja varuskunnassa todettiin, että he eivät pärjäisi talven yli. Niinpä Varna palautettiin osmaneille varuskunnan vapaata poispääsyä vastaan. Osmanit yrittivät saada myös muita kristittyjen valtaamia kaupunkeja takaisin puolelleen lupauksin ja uhkauksin, mutta vain Russen pikkukaupungin kohdalla se onnistui. Kristittyjen puolestaan onnistui uhkauksin ja neuvotteluin saada kaikki Ivan Stracimirille kuuluneet linnat puolelleen. Itse vangittua tsaarille he eivät osoittaneet oikein mitään huomiota tai yritystä käyttää häntä hyödyksi, mikä oli vähän yllätys. Sigismund oli luvannut luovuttaa vallatut kaupungit Mircealle ja niin myös tapahtui.
Lopputulema
Kun historiallisesti vuoden 1396 ristiretki päättyi osmanien murska voittoon avoimessa taistelussa, niin peli siis päättyi kristittyjen maltillisempaan voittoon ja siihen, että osmanit menettivät lähes kaikki kaupunkinsa Tonavan rannalla sekä yliherruutensa Serbiaan. Pelin voittaja oli Valakian Mircea, jonka alue laajentui huomattavasti. Toiseksi tuli Unkarin Sigismund, jonka onnistui heikentää osmaneja, mutta anteliaasti käytännössä siis luovutti voiton kaupunkien muodossa Mircealle taatakseen tämän uskollisuuden. Kolmanneksi tuli Neversin kreivi Jean, jonka hahmo oli todennäköisesti vaikeimmin pelattava. Hänen piti tasapainotella ranskalaisritareiden kunniakäsitysten vaatiman uhkarohkeuden ja sotaretken onnistumisen välillä. Neljäs oli Serbian Stefan, joka vaihtoi voittavalle puolelle, mutta hyötyi siitä melko vähän. Hävinneitä olivat osmanit, sulttaani ja suurvisiiri, josta sulttaani kantoi valtaapitävänä suuremman vastuun.
Sinänsä lopputulema oli mielestäni täysin mahdollinen. Kristittyjen tappio ei ollut kirjoitettu tähtiin. Historiasta muistetaan helposti isot ratkaisutaistelut, vaikka suurimmalla osalla sotaretkiä sellaisia ei ollut. Tämä ei tarkoita, etteikö yhteenottoja olisi tullut, vaikka jotkut sotahistorioitsijat ovatkin vähätelleet varsinaisten taistelujen roolia keskiajan sodankäynnissä. Historiallisesti osmanipuoli onnistui toimimaan paremmin yhdessä, tässä pelissä kristitty osapuoli, mikä sitten osittain kostautui burgundilaisjohtajan pisteissä.
Olisiko pelin tapahtumakulku sitten mullistanut perusteellisesti maailman historian? Se olisi riippunut paljon talven ja seuraavan vuoden tapahtumista. Osmaneiden ei ehkä sinänsä olisi ollut kovin vaikeaa vallata takaisin menetettyjä alueita. Bayezid ei ehkä olisi ollut yhtä aktiivinen seuraavina vuosina Anatoliassa kuin historiallisesti, mutta voi olla myös mahdollista, että se olisi säästänyt Osmani-valtakunnan Timur Lenkilta – tai sitten ei.
Mutta entäpä, jos osmanien tappiot olisivatkin laukaisseet ketjurektion, jossa heidän eri vihollisensa olisivat käyneet kimppuun eri suunnilta haistaessaan verta ja vasta kukistetut alamaiset nousseet kapinaan? Ehkäpä menestys Balkanilla olisi aiheuttanut Länsi-Euroopassa valtavan ristiretki-innostuksen. Osmani-imperiumi olisi ehkä hyvinkin saanut varhaisen lopun ja sen vaikutukset historiankululle olisivat olleet valtavat ja arvaamattomat.
