Sigismundin ristiretki 1396 - pelinä ja historiana (osa 4)
Nikopolisen taistelu
Historiallinen Nikopoliksen taistelu käytiin 25.9.1396. Ristiretkeläisarmeija piiritti Nikopoliksen kaupunkia ja kristittyjen lähteiden mukaan oli jo valtaamaisillaan sen kun osmanisulttaani Bayezid I saapui armeijoineen. Erään osmanikertomuksen mukaan sulttaani kävi jopa itse kristityiltä salaa Nikopoliksen muureilla tiedustelemassa ja varuskunta ilmoitti, että sillä ei ollut mitään hätää. Sulttaani halusi kuitenkin taistella. Aikakaudesta kertovat osmani-lähteet ovat myöhäisiä, joten niihin ei voi täysin luottaa. Mielenkiintoista kuitenkin on, että yksi muslimiaikalaiskirjoittaja Bayezidin leiristä löytyy. Egyptistä kotoisin ollut Shams al-Dīn Ibn al-Jazarī väittää, että sulttaani oli taistelussa pahasti alivoimainen, koska hänen poikansa eivät olleet tulleet apuun. Kristityt lähteet julistavat turkkilaisten valtavaa ylivoimaa.
Bayezidin onnistui saapua yllättäen, vaikka eräs kuningas Sigismundin myöhempi kirje kertoo, että ilmeisesti 22.9. oli saatu tietää Bayezin olevan Tārnovossa, josta on Nikopolikseen vajaa sata kilometriä linnuntietä. Tunnetuimmat ja yksityiskohtaisimmat lähteet taistelusta keskittyvät ranskalais-burgundilaisten ristiretkeläisten toimintaan ja moralisoivasta näkökulmasta. Kuulleessaan osmanien tulosta nämä olisivat olleet aterialla, johon kuului myös viiniä. He nousivat innokkaasti ratsaille ja halusivat taisteluun.
Kuningas Sigismundilta saapui viesti, että ranskalaisten pitäisi sallia unkarilaisten lähteä ensin turkkilaisia vastaan, koska he tunsivat näiden taistelutavat. Froissart väittää, että Sigismund olisi halunnut nimenomaisesti sosiaalisesti alemman jalkaväen marssivan ensin, mutta hän ei ole kovin luotettava lähde. Osa ranskalais-burgundilaisista otti Sigismundin ehdotuksen joka tapauksessa loukkauksena ja yrityksenä varastaa kunnia tulevasta voitosta. Varsinkin Philippe Artoislaista ja Boucicautia on syytetty tästä, kun taas Enguerrand de Coucylle ja Ranskan amiraalille Jean de Viennelle on annettu rooli järjen äänenä. Jälkimmäinen oli kokenut ristiretkeläinen ja mm. osallistunut Savoijin Amadeo VI retkelle Bysantin tueksi osmaneja ja Bulgariaa vastaan 1366–1367. Joka tapauksessa Nikopoliksessa taisteluintoisimmat ranskalais-burgundilaisista saivat yllytettyä Neversin kreivin aloittamaan hyökkäyksen omin päin odottamatta kuningas Sigismundia.
Osmaneilla oli etumaisena kevyttä ratsuväkeä, joka kaikkosi nopeasti ranskalais-burgundilaisten ritarien tiellä ja takaa paljastui sulttaanin jalkaväki, joka oli asettanut teroitettuja paaluja suojakseen. Ranskalaiset ja burgundilaiset selvisivät näistä, mutta heidän muodostelmansa hajosi. Kun ristiretkeläiset jatkoivat vihollisen takaa-ajoa, he törmäsivät sulttaanin ylivoimaiseen pääarmeijaan, joka kävi kimppuun ja tappoi tai vangitsi ranskalaiset ja burgundilaiset. Neversin kreivi jäi vangiksi.
Sigismund ilmeisimmin yritti tulla apuun, vaikka joidenkin ranskalaislähteiden mukaan kaikki unkarilaiset eivät niin tehneet. Baijerilainen Johann Schiltberger oli 15-vuotias aseenkantaja Sigismundin joukoissa. Hän kertoo taistelun olleen ankaran ja Sigismundin kyenneen lyömään vihollisen jalkaväen. Ratkaisu kuitenkin koetti, kun Stefanin, sulttaanin serbialaisien vasallin, joukot iskivät Sigismundin kimppuun. Seurasi paniikki ja kristityn armeijan turmioksi koitui Tonava heidän selkänsä takana. Kaikki yrittivät veneille tai laivoille, mutta paikkoja ei riittänyt kaikille. Moni hukkui, tapettiin tai vangittiin. Kuningas Sigismund pääsi pakoon johanniittaritarien aluksella ja purjehti Konstantinopolin kautta kotiin. Mircea ja Stybor vetäytyivät ilmeisesti varsin hyvässä ja järjestyksessä ja he ehtivät vielä taistelun jälkeen hoitelemaan Vladin Valakiassa. Yhden rekonstruktion taistelun kulusta voi nähdä myös liitteenä olevasta Nikopoliksen taistelua käsitelleen Osprey-kirjan kartasta.
Taistelua seuraavana päivänä sulttaani teloitutti suuren osan saaduista vangeista. Motiivina sanotaan olleen omien tappioiden sekä muslimien teloitusten kostaminen. Vain kaikkein ylhäisimmät vangit, kuten Burgundin herttuan poika Neversin kreivi Jean sekä Boucicaut jätettiin henkiin lunnaiden toivossa. Monia hyvin nuoria vihollisarmeijassa palvelleita henkilöitä otettiin orjiksi. Näiden joukossa oli Johan Schiltberger, joka myöhemmin joutui vielä Timur Lenkin vangiksi ja palasi vasta vuosikymmeniä myöhemmin kotiin Baijeriin kertomaan kokemuksistaan idässä.
Silistran taistelu 10.9. ja kaupungin valtaus
Pelissä oli kristittyjen armeija siis saapunut 9.9. Silistran luo sulttaanin joukot perässään. Silistra tunnetaan myös Dorostolonina ja siellä olivat mm. bysanttilaiset ja Kiovan rusit käyneet merkittävän taistelun vuonna 971. Potentiaalisen taistelukentän jakoi kahteen osaan metsäisten kukkuloiden vyöhyke. Sulttaani pysyi niiden länsipuolella, mutta lähetti Stefanin komennossa pienemmän armeijan serbejä ja osmaneja niiden itäpuolelle.
Varhain seuraavan päivän aamuna Stefan sai tiedon tiedusteleman lähteneistä Mircean valakeista. Hän päätti ryhmittäytyä taisteluun ja hyökätä. Valakit vetäytyivät nopeasti päälle tulevien serbien tieltä ja Stefanin miehet uhkasivat jo vakavasti kristittyjen leiriä. Siellä soitettiin hälytys ja alettiin ryhmittäytyä puolustukseen. Stefan ei jatkanut suoraa rynnäkköä vaan alkoi ryhmittää serbejään uudelleen antaen kanssaan olevien turkkilaisten ratsastavien jousimiesten pippuroida vihollista. Näiden jousimiehet vastasivat tuleen. Turkkilaisten onnistui tuottaa runsaasti tappioita ristiretkeläisten jalkaväelle, toisaalta heidän omat nuolensa kuluivat. Neversin kreivin Jeanin johdolla ristiretkeläisritarit tekivät vastahyökkäyksen ja turkkilaisia työnnettiin taaemmaksi.
Häiritsevät tuli kuitenkin jatkui. Sigismund lähetti paikalle unkarilaisia täydennysjoukkoja mukaan lukien ratsastavia jousimiehiä ja iltapäiväksi tilanne sivustalla rauhoittui kummankin osapuolen seisoessa rintamassa toisiaan vastaan. Kristityt saattoivat leirissään varustautua rynnäkköön Silistraan ja lännessä kumpikin osapuoli rakennutti paalutusta ja ansakuoppia Tonavan ja metsäisten kukkuloiden väliin.
Tämä aamu 10.10. olisi voinut olla tilaisuus, jolloin kristitty armeija olisi lyöty pahemmin kuin konsanaan historiallisesti Nikopoliksessa. Siellähän selän takana Tonavalla olivat partioineet kristityt laivat. Nyt pelissä Silistran luona virralla olivat osmani kaleerit. Kuitenkin, koska Stefanin hyökkäys tapahtui ilman mitään ennakkosuunnittelua sulttaanin kanssa, niin lännessä osmanien vasemmalla sivustalla ei tehty mitään. Sigismund saattoi lähettää rauhassa täydennysjoukkoja kristittyjen oikealta sivustalta uhatulle vasemmalle sivustalle.
Kristittyjen armeija oli siis joka tapauksessa tällä hetkellä sekä piirittäjä että piiritetty. He tiesivät, että tilanteesta oli päästävä nopeasti. Jo 10.9. auringon laskeuduttua aloitettiin rynnäkkö Silistraa vastaan. Kaupunki itsessään oli pieni, mutta sillä oli vahvat myöhäisantiikin ajoilta periytyvät muurit, joissa oli tehokkaasti sivustatulta antavat viisikulmioiset tornit. Muodoltaan ne muistuttivat myöhempiä bastioneja.
Suojavarustuksen merkitys muureja vastaan rynnäköidessä tuli selkeästi esille Silistrassa. Puolustajien onnistui helposti torjua Unkarin kuninkaan palkkalistoilla olleen kevyen valakijalkaväen rynnäkkö ja näille tuotettiin suuria tappioita. Kuitenkin raskaasti haarniskoidut saksalaiset ja ranskalaiset ristiritarit onnistuivat tunkeutumaan sisälle kaupunkiin, vaikka taistelu oli ankara. Neversin kreivi Jean katseli tällä kertaa sivusta, sillä hän oli valmiudessa, mikäli Stefan yrittäisi jotain. Lopulta puolustajien moraali romahti ja nämä pakenivat Tonavan veneille ja laivoille ja niiden avulla sulttaanin leiriin. Rynnäkön aikana sulttaanin armeija häiritsi jonkinverran kristittyjä lännessä, mutta mitään tehokasta apua se ei Silistran puolustajille antanut.
Silistran taistelu 12.9.
Silistran valtauksen jälkeen kristityt olivat yhä itse saarrettuja. Tilanteen laukaisemiseksi oli lyötävä osmanit taistelussa. Kristittyjen johtajat laativat suunnitelman, että ensin hyökättäisiin idässä olevia serbejä ja turkkilasia vastaan ja sitten kaarrettaisiin länteen ja iskettäisiin sulttaanin kanssa olevien joukkojen kylkeen. Alikomentajat huomauttivat, että viimeinen vaihe saattaisi käydä liian monimutkaiseksi, joten siitä luovuttiin.
Aamulla 12.9. kristityt järjestäytyivät sitten taisteluun. Stefan sai ajoissa varoituksen ja hän päätti iskeä avoimella kentällä yhteen vastassaan olevien Styborin unkarilaisten tukemien ranskalaisten ja saksalaisten ristiretkeläisten kanssa. Serbeillähän oli ollut aiemmin menestystä ranskalaisia vastaan, mikä ehkä sai Stefanin yliarvioimaan menestysmahdollisuuksia. Hänellä oli kuitenkin ollut aiemmin tuuria mukana. Ranskalaiset olivat joka tapauksessa avoimella kentällä käytävän ritarien välisen taistelun liigamestareita aikakaudella siinä, missä serbit olivat ehkä ykkös- tai kakkosdivaria. Stefanin äärimmäisellä oikealla sivustalla, missä Stefan itse oli, hänen joukkonsa menivät rynnäköidessä epäjärjestykseen ja ranskalaiset löivät ne pakoon.
Stefanin vasemmalla sivustalla taistelu serbien ja ranskalaisten välillä oli tasaisempaa, mutta koska Stefanilla ei olut kunnon reserviä, niin oikean sivustan romahtaminen johti vyörytykseen. Lisäksi Mircea valaki ja bosnialaisten keveiden ratsumiesten kera onnistui koukkaamaan metsäisten kukkuloiden kautta kohti Stefanin leiriä. Lopulta tämän sivustan serbien ja turkkilaisten oli paettava valakien nuolien sataessa niskaan. Mircean miehet olivat kuitenkin ennen kaikkea kiinnostuneita ryöstösaaliista eivätkä ollenkaan lähitaistelusta ja niinpä suurin osa Stefanin miehistä pääsi pakoon.
Sillä välin sulttaani ja suurvisiiri olivat saaneet tiedon tapahtumista ja he lähettivät apua. Metsäisillä kukkuloilla syntyi taisteluita turkkilaisten ja unkarilaisten välillä. Sigismund päätti sitoa turkkilaisia joukkoja lähettämällä omat ratsastavat unkarilaiset jousimiehensä häiritsemään paalutuksen ulkopuolella olevaa vihollisratsuväkeä, jota suurvisiiri Chandarlı Ali komensi. Unkarilaiset onnistuivat ajamaan turkkilaiset paalutuksen suojaan, mikä oli suorastaan käsittämättömän onnistunut temppu sillä ratsastavina jousimiehinä osmanit olivat liiga-tasoa, vaikkakaan eivät maailman huippuja, ja unkarilaiset ehkä kakkosdivaria.
Serbit ja turkkilaiset saivat idässä ryhmittäydyttyä uuteen rintamaan ja niin tekivät myös kristityt. Ranskalaiset ristiretkeläiset kävivät suoraan serbien kimppuun. Unkarilaiset hyökkäsivät serbien pohjoispuolelle kukkulalle ryhmittyneitä osmanijoukkoja vastaan, joiden joukossa oli myös näiden vasalleja kuten Vidinistä paennut Ivan Stracimir. Nytkin kristityt olivat voittoisia. Aamun tappioiden jälkeen osalla Stefanin ja osmanien miehistä oli moraali järkkynyt. Suurvisiiri tuli avuksi ja olisi voinut iskeä pahastikin hyökkäävien unkarilaisten kylkeen, mutta slovakkien lippukunta ryhmittyi muiden suojaksi ja pelasti nämä. He kuitenkin kärsivät huomattavia tappioita nuolisateessa.
Paalutusten välillä tapahtui yhteenotto, kun sulttaani lähetti myös omia kaartilaisiaan häiritsemään vihollista. Unkarilaisilla oli täällä ratsastavia jousimiehiä, joilla heilläkin oli käsky vain häiritä, mutta ahtaassa tilanteessa häirintä ei nyt vain jäänyt häirinnäksi ja tappioita tuli runsaasti kummallekin puolelle. Sekä sulttaani Bayezid että Sigismund raivosivat sitten omalla puolellaan tämän johdosta. Unkarilaiset ratsastavat jousimiehet tungettiin oman paalutuksensa taakse.
Etelämpänä ristiretkeläisten joukossa Ranskan amiraali Jean de Vienne haavoittui kuolettavasti. Historiallisesti hän kaatui Nikopoliksen taistelussa. Nyt pelissä myös Boucicaut haavoittui. Toisaalta Ivan Stracimir jäi osmani puolelta vangiksi. Kristityt eivät yrittäneet hyökätä pohjoisessa suoraan sulttaanin kimppuun koukkauksella ja taistelu hiljeni.
Taisteluiden lopputulema
Osmanit serbien kera olivat vielä asemissa kristittyjen länsipuolella, mutta etelästä heidät oli karkotettu ja saarto näin purettu. Kumpikin osapuoli olisi tietenkin voinut vielä hyökätä toisen kimppuun, mutta ei näin tehnyt. Rehu ja muonahaasteiden tähden kristityt eivät missään nimessä voineet jäädä paikoilleen. He päättivät lähteä marssille kohti Varnaa jättäen Silistraan varuskunnan ja haavoittuneensa, joita oli runsaasti. Marssille lähdettiin 15.9. ja olisi voitu lähteä edellisenäkin päivänä, mutta he eivät halunneet kulkea sateessa. Kun kristittyjen armeija sitten lähti etenemään kohti Varnaa, eivät turkkilaiset häirinneet.
Katsoin tämän Silistra episodin yhdeksi suurtaisteluksi, jonka kristityt voittivat. Lopputulos oli siis päinvastainen kuin Nikopoliksessa ja siinä, missä Nikopolis oli ollut todellinen murskatappio, niin Silistra jäi tuloksiltaan maltillisemmaksi. Historiallisesti tällainen on yleisempää kuin suuret, ratkaisevat tuhoamistaistelut.
Historialliselle Nikopoliksen taistelulla ja pelin Silistran taistelulla on kuitenkin myös selkeä yhteinen nimittäjä. Häviäjä oli se, jonka joukot pelasivat huonommin yhteen. Nikopoliksessa ranskalaiset, ja ehkä jotkut muutkin, lähtivät sooloilemaan. Silistrassa osmani-armeijalla ei vaikuttanut olevan kunnon taistelusuunnitelmaa ja komentajat toimivat paljolti yksin toistensa ajatuksia tietämättä. Stefanin pelipaikkaa 10.9. aamulla ei voitu käyttää hyväksi ja 12.9. hänen avukseen lähetettiin joukkoja tipoittain reagointeina avunpyyntöihin. Tilannetta ei pystytty enää kääntämään. Nikopoliksen historiallisessa taistelussa osmanien onnistui neutralisoida ranskalaisen raskaan ratsuväen rynnäkkö, mutta Silistrassa siihen pyrittiin vastaamaan omalla vastaavalla hyökkäyksellä, mikä epäonnistui.
Blogi-sarjan viimeisessä osassa kerron, mitä taisteluiden jälkeen tapahtui.
