Sigismundin ristiretki 1396 – pelinä ja historiana (osa 3)
Mistä tässä blogisarjassa on kyse ja pysyäksenne kärryillä, kannattaa lukea edelliset osat 1 ja 2.
Vidin
Sekä pelissä että historiallisesti Sigismundin ristiretkiarmeijan ensimmäinen kohde oli Vidinin kaupunki. Sitä hallitsi Ivan Stracimir, joka kuului Bulgariaa hallinneeseen dynastiaan. Valtakunta oli hajonnut 1300-luvulla ja Vidin alueineen oli ainoa jäljellä. Myös Ivan Stracimir oli osmanien vasalli. Historiallisesti ristiretkeläiset valmistautuivat hyökkäämään Vidinin kaupunkiin heti seuraavana päivänä saapumisestaan, mutta Ivan Stracimir luopui sulttaanista ja toivotti heidät tervetulleiksi.
Pelissä Ivan Stracimir ei tätä tehnyt ja hän kieltäytyi ottamasta ristiretkeläisiä kaupunkiin. Tilanne piirittäjien leirissä alkoi nopeasti tulehtua, kun Ranskan konnetaabeli Philip Artoislaista ei halunnut minkäänlaisia neuvotteluja. Konnetaabeli oli Ranskassa heti kuninkaan jälkeen seuraavana arvojärjestyksessä sotajoukkojen komentajana. Nyt hän oli kuitenkin sekä Sigismundia että Neversin kreiviä Jeania, Burgundin herttuan poikaa, alempi. Philip Artoislaista on pidetty yhtenä pääsyyllisenä historialliseen Nikopoliksen tappioon, koska hän olisi yllyttänyt ranskalaisia ristiretkeläisiä hyökkäämään ennen Sigismundia. Philip Artoislainen kuoli taistelussa, joten hän saattoi myös olla vain kätevä syntipukki.
Pelissä Philip Artoislainen lähti nyt leiristä kotiin Ranskaan, mutta hän ei saanut kovin montaa ristiretkeläistä mukaansa ja armeijan komentajien länteen lähettämä propagandakirje sai selitettyä asiat parhain päin. Siinä auttoi, että lopulta Vidiniin tehtiin yöaikaan ristiretkeläisten rynnäkkö ja itse kaupunki vallattiin. Ivan Stracimir pakeni Tonavaa purjehtimalla. Vidinin sitadelli puolestaan antautui. Neversin kreivi Jean oli taistellut edessä ja siitä hyvästä Ranskan marsalkka Jean le Meingre, paremmin tunnettu nimellä Boucicaut, löi hänet ritariksi. Historiallisestikin Neversin kreivi Jean lyötiin ritariksi hyvin pian Tonavan ylittämisen jälkeen ilmeisesti jonkin kahakan seurauksena. Jean oli pelattava hahmo ja hänen voiton tavoitteisiinsa kuului ansioitua taistelussa, niin että hänet kehdattaisiin lyödä ritariksi. Jonkinlaisen tahran ristiretkeläisten kilpeen tuotti, että Vidinin täysin kristitty kaupunki kärsi vallattujen kaupunkien kohtalon eli ryöstöä, raiskausta ja jonkin verran murhia. Sigismund lupasi Mircealle, että tämä saisi vallatut kaupungit itselleen. Näin hän aikoi pitää valaki-voivodin ruodussa.
Kristittyjen hevoset olivat huonossa kunnossa Tonavan ylityksen aikaisen rehukriisin johdosta, joten armeija jäi Vidiniin noin viikoksi, jotta ne vahvistuisivat. Sillä välin sulttaani, joka oli ajautunut harharetkelle länteen, lähetti suurvisiiri Chandarlı Alin ja vasallinsa Serbian hallitsija Stefanin komentaman puhtaasti ratsuväestä koostuvan joukon kristittyjen oletetulle marssireitille tuhoamaan ja hävittämään poltetun maan taktiikalla. Hän itse aikoi seurata perässä hitaampien joukkojen kanssa.
Lisäksi sulttaanilta lähti käskyn Aasian ja Euroopan erottavien salmien luona olevalle laivastolle, että sen pitäisi erottaa kymmenen kaleeria, jotka lähetettäisiin Tonavalle. Konstantinopolia puolustamassa oli samanaikaisesti bysanttilaisia, genovalaisia, Rodosta hallinneen Johanniittojen ritarikunnan ja Venetsian aluksia. Venetsialaiset tosin tasapainottelivat sodan ja rauhan välimaastossa. Sigismund ei tässä vaiheessa yrittänyt käyttää näitä laivastoja hyväkseen, vaikka ennen sotaretkeä hänen luokseen oli saapunut Bysantin ja Venetsian lähetystö. Sigismund osoitti kuitenkin sitä kohtaan stereotyyppistä epäluuloa eikä koordinoinut yhteistoimintaa. Tästä muodostuu ero historiallisiin tapahtumiin nähden. Oikeasti vuonna 1396 Sigismund ilmeisimmin teki yhteistoimintaa kristittyjen merivaltojen kanssa ja Tonavalle purjehti kristittyjen kaleereita – mukaan lukien bysanttilaisia. Sigismund itse pakeni Nikopoliksen taistelusta johanniittojen aluksella. Pelissä ne olivatkin sitten osmanit, jotka hallitsivat Tonavaa Rautaporteilta alavirtaan.
Orjahova ja Gorni Vadi
Seuraava kaupunki kristityn armeijan reitillä oli Orjahova. Historiallisesti ranskalaisritarit, jotka eivät olleet saaneet mielestään riittävästi kunniaa Vidinin antauduttua sovinnolla, ratsastivat sinne yötä myöten muun armeijan edellä. Taistelu puolustajien kanssa tapahtui muurien ulkopuolella. Lähteestä riippuen turkkilaiset joko yrittivät repiä puista laskusiltaa kaupunkiin tai sitten vain kävivät ristiritareiden kimppuun havaitessaan näiden harvalukuisuuden. Vain Sigismundin joukkojen saapuminen pelasti ranskalaiset. Orjahova vallattiin sitten rynnäköllä. Boucicautin elämänkerran mukaan paikalliset kristityt päästivät hyökkääjät sisään. Kaupungissa tapahtui joukkomurha. Kerrotaan, että rikkaimpia säästettiin lunnaita varten, mutta heidät teloitettiin ennen Nikopoliksen taistelua.
Kuuluisa ranskalainen kronikoitsija Jean Froissart väittää, että ”Cometè” niminen kaupunki vallattiin rynnäköllä ennen Orjahovaa. Orjahovan jälkeen taas olisi vallattu rynnäköllä ”Brehappen” kaupunki, mutta sen linna olisi pitänyt urheasti puoliaan, kunnes hyökkääjät katsoivat parhaaksi vetäytyä. Froissart kirjoitti kuitenkin kaukana tapahtumista ja paljon sellaista, mitä ei ole muissa lähteissä. En pidä häntä luotettavana. Mainittujen paikkakuntien identifioiminenkin reaalimaailmassa on hankalaa.
Pelissä ranskalaiset ritarit olivat jo saaneet tyydytettyä taisteluintoaan Vidinissä, joten Orjahova piiritettiin rauhallisesti. Jean oli jopa suostunut siihen, että hän ei ollut ranskalais-burgundilaisineen etujoukossa marssin aikana, vaikka isän ohjeet ja pelissä voitontavoitteet olivat niin määränneet. Tästä aiheutui jonkinverran kitkaa. Samoihin aikoihin Chandarli Ali ja Stefan pääsivät Orjahovon läheisyyteen ja aloittivat poltetun maan taktiikkaan toteuttamisen. Rehustajien välillä oli kahakoita. Kristityt komentajat päättelivät, että heidän pitäisi saada taistelua välttelevä ja nopealiikkeinen vihollisensa jotenkin ansaan. He laativatkin suunnitelman, että yöllä ristiretkeläiset Jeanin komennossa unkarilaisten täydentäminä asettuisivat väijyksiin ja Mircea keveiden valaki- ja bosnialaisten ratsumiesten kera tekisi valehyökkäyksen vihollisleiriin. Sigismund jäi Orjahovaa piirittämään. Viholliset oletettavasti lähtisivät takaa-ajoon ja heidät johdettaisiin ansaan.
Palatkaamme peliin ja väijytyspaikan mukaan Gorni Vadin taisteluksi nimeämääni yhteenottoon 16.8. Osmanit ja serbit olivat havainneet yöllä lähestyvät valakit ja bosnialaiset ja he ryhmittäytyivät ottamaan näitä vastaan. Tämän havaitessaan Mircean johtamat miehet kääntyivät ympäri. Suurvisiiri Chandarli Ali antoi turkkilaisilleen luvan takaa-ajoon, mutta kehotti varovaisuuteen. Serbit lähtivät sitten seuraamaan taisteluryhmityksessä turkkilaisten perässä. Kristittyjen metsäisille kukkuloille asettama väijytys oli aika kaukana ja koska suurvisiiri oli halunnut varovaisuutta, niin kysyin, halusiko hän jatkaa takaa-ajoa. Vastaus oli ei.
Kun turkkilaiset kääntyivät takaisin, hyökkäsivät väijytyksessä olevat kristityt – tai osa näistä, kun tilanne oli muuttunut, niin eri osastot toimivat vähän miten kukin parhaaksi näki. Jean yritti sitten ryhmittää joukkojaan uudelleen, mutta moni unkarilainen jatkoi takaa-ajoa törmäten sitten turkkilaisten perässä kulkeviin serbeihin, jotka puolestaan ajoivat heidät pakoon. Yksi serbiosasto ajoi unkarilaisia liian pitkää takaa ja altistui puolestaan itse vastahyökkäykselle, joka ajoi sen pakoon. Ratsuväen taisteluille historiallisesti tyypillisiä olivatkin hyökkäykset, joissa oma järjestys meni rikki ja silloin altistuttiin vihollisen vastahyökkäykselle, johon voitiin vastata omien reservien vastahyökkäyksellä.
Serbit ja turkkilaiset vetäytyivät leiriinsä ja Jeanin miehet seurasivat. Leiriä alettiin purkaa ja kuormaston poistumisen suojaamiseksi serbit ja turkkilaiset kävivät uudelleen taistoon. Mircea oli kuitenkin kiertänyt kaukaa etelästä ja kävi vihollistensa selän takana näiden vetäytyvän kuormaston kimppuun. Kun Stefan ja Chandarli Ali havaitsivat tämän, he kääntyivät molemmat valakeja vastaan pelastaakseen kuormastonsa. Mircea vetäytyi, mutta samalla ristiretkeläiset hyökkäsivät. Lopputulos oli sitten se, että serbit ja osmanit vetäytyivät hyläten kuormaeläimet ja tavarat. Aikaa vetäytymiselle antoi serbiratsuväen rynnäkkö, jonka onnistui lyödä Jeanin oma osasto pakoon. Taistelu oli kuitenkin selkeästi kristityn osapuolen voitto ja sitä vielä täydensi, että kun Orjahovan puolustajat kuulivat liioitellun kuvailun tappiosta, he luovuttivat kaupungin vapaata poispääsyä vastaan.
Nikopolis
Sekä pelillisesti että historiallisesti kristittyjen seuraava kohde oli Nikopolis. Pelissä matkalla sinne tapahtui episodi, jossa Boucicaut jäi vangiksi, mutta sitten vapautettiinkin hyväntahdon eleenä. Suurvisiiri ja Stefan päättivät hieman viivyttää vihollista asettumalla taisteluryhmitykseen Nikopoliksen luo. Niinpä pelissä käytiinkin Nikopolisen taistelu 22.8., joka kyllä jäi kahakaksi verrattuna historialliseen Nikopoliksen taisteluun 25.9.1396. Viimeksi mainitun kuvausta saatte odottaa ensikertaan.
Pelin Nikopoliksen taistelussa osmanit ja serbit ryhmittyivät puron taakse ja suojasivat vasemman sivustaansa ansoituksilla. Kristityt sijoittivat jalkamiehet etulinjaan, vaikka se ranskalaisritareita kyrsikin. Jalkamiehet oli tarkoitettu suojaamaan ratsuväkeä turkkilaisten ratsastavien jousimiesten nuolilta. Jalkamiehillä ei ollut haavoittuvia hevosia ja suuri osa oli jalkajousimiehiä, jotka saattoivat jalkaisin ampua tarkemmin kuin ratsastavat jousimiehet. Jalkajousen tulinopeus oli hitaampi, mutta pelissä huomasin, että se saattoi olla pikemminkin etu. Nopeasti nuolia syytävien jousimiesten ammukset kuluivat nopeasti, kun taas vähän, mutta tarkasti ja voimalla ampuvilla jalkajousilla ”tuliannokset” riittivät pitkään.
Sigismundin armeija oli huomattavasti suurempi kuin vastustajan ja ulottui pitemmälle etelään, niinpä se lähti koukkaamaan, mikä sai turkkilaiset ja serbit vetäytymään. Unkarilaisillakin oli ratsastavia jousimiehiä ja he häiritsivät vihollista. Toisaalta serbien ja turkkilaisten kaivamat ansakuopat tuottivat vaikeuksia vihollisille. Joka tapauksessa Chandarli Ali ja Stefan pääsivät vetäytymään ja koska tarkoitus oli ollut lähinnä vastustajan viivyttäminen, niin katsoin taistelun tasapeliksi. Nikopoliksen piiritys alkoi.
Historiallisesti kristittyjen armeija oli saapunut Nikopoliksen luo joskus 8.9. ja he alkoivat kaivaa tunnelia kaupunginmuurin romahduttamiseksi. Noin kahden viikon kuluttua se oli liki valmis, mutta Bayezid saapui paikalle ja murskasi ristiretkeläiset historiallisessa Nikopoliksen taistelussa 25.9. Nyt asiat menivät eri tavalla. Nikopoliksen varuskuntaan oli jätetty joitain loikkaushaluisia serbejä ja heidän onnistui ottaa yhteyttä kristittyihin ja tarjoutua avaamaan yöaikaan portin. Todennäköisyys tälle oli jotain 1/10, mutta osmaneilla kävi surkea noppatuuri. No, kristityt käyttivät tilannetta hyväkseen. Loikkariserbien avulla tehtiin öinen yllätyshyökkäys osin salaa joka omilta joukoilta. Kaupunki vallattiin aamuyöstä 24.8. ja suurin osa puolustajista pakeni laivoilla Tonavaa pitkin.
Alavirtaan
Pelissäkin sulttaani Bayezid oli ajatellut taistella kristittyjen kanssa Nikopoliksen luona. Hänen matkansa oli kuitenkin kestänyt pitkään ja nytkin hän tuli vasta ratsuväen kanssa. Jalkaväki oli vielä kauempana. Osa syystä lankeaa hänen ja suurvisiirin väliselle heikolle yhteydenpidolle ja sille, että yksi lähetti joutui jopa kristittyjen käsiin. Niinpä sulttaani jäi välillä vatuloimaan Nišiin ja yhtyi suurvisiiriin vasta Nikopoliksen nopeaa kukistumista seuranneena päivänä.
Nyt myös Tonavalle kutsutut 10 osmanikaleeria saapuivat paikalle. Kristityt olivat kuitenkin päättäneet nyt asettaa mukanaan kuljettamansa tykit Nikopolikseen ja sitä vastapäätä kilometrin levyisen Tonavan toisella rannalla Valakian puolella sijaitsevaan Pikku-Nikopolikseen. Näin he saattoivat ampua koko Tonavan leveydeltä. Kun osmani merimiehet tulivat aukomaan päätään Nikopoliksen luo niin yksi heidän kaleereistaan ammuttiin upoksiin. Tämäkin oli taas osmanien kelvotonta noppatuuria. Mahdollisuus oli nimittäin hyvin pieni ja kyseessä olisi varmasti ollut yksi ensimmäisiä tykinammuksen upottamia kaleereita. Joka tapauksessa Nikopoliksen kohdalle muodostui tykistösulku osmanien laivoja vastaan.
Kristittyjen armeija lähti marssimaan itään. He eivät voineet viipyä pitkään oikein missään, koska turkkilaiset olivat tehneet tuhojaan ja suuri armeija hevosineen söi paljon. Tonavaa hallitsivat osmanikaleerit. Tonavan alavirran varrella oli neljä pienempää paikkaa. Zistova, Novgrad, Russo ja Tiraka. Sulttaani oli muotoillut varuskunnille määräyksen, että jos vastus olisi ylivoimainen, niin varuskunnat voisivat vetäytyä ja niinhän he tekivätkin hallitsijansa harmiksi. Kuitenkin osmanien jalkaväkikin saavutti viimein pääarmeijan ja kristittyjen marssiessa Tonavan juoksua pitkin pääsi sulttaani oikaisemaan sisämaan kautta. Niinpä Silistran luona 9.9. sulttaanin armeija saavutti vihollisensa.
Ensi blogissa vertailenkin sitten Nikopoliksen historiallista ja Silistran epähistoriallista taistelua.
