Sigismundin ristiretki 1396 – pelinä ja historiana (osa 2)
Viimeblogissani kerroin vetämästäni sähköpostipelistä, jossa elettiin uudelleen vuoden 1396 osmanien vastaista ristiretkeä. Historiallisesti tuo retki päättyi kristittyjen tappioon Nikopoliksen taistelussa. Aiemman blogin voi lukea täältä. Tänään enemmän itse peliin ja vastaaviin historiallisiin tapahtumiin.
Peli alkoi keväästä 1396, jolloin kaikki olivat vielä kotona. Ranskalais-burgundilaiset ristiretkeläiset saattoivat lähteä matkaan Dijonista vasta 20.4. ja saapua oletettavasti Unkariin kesä-heinäkuussa. Unkarin kuningas Sigismund ei ollut halukas aloittamaan täysmittaista sotaretkeä ennen sitä, ei pelissä eikä historiallisesti.
Valakia
Valakian osalta historiallinen tilanne vuoden 1396 alussa on epäselvä. Osmanien tukema Vlad ja Sigismundin tukema Mircea julistivat kumpikin olevansa hallitsijoita, mutta ei täysin tiedetä, mitä alueita he kontrolloivat. Olin päätynyt ratkaisuun, että pelattava Mircea hallitsi suurinta osaa maasta, mutta non-playable character Vlad kontrolloi tärkeää Severinin linnaketta maan länsiosassa lähellä Tonavan Rautaportteja. Viimeksimainitusta kuulemme vielä lisää. Valakian tapahtumat usein sivuutetaan Nikopoliksen ristiretken kuvauksissa ja niissä oli paljon uutta minullekin, kun lähdin asiaa tutkimaan.
Pelissä Mircea pyysi Sigismundilta apujoukkoja heti keväällä Vladin hoitelemiseksi ja Sigismund lähetti sotajoukon Transilvanian voivodin Styborin johdolla. Transilvanian voivodit olivat Unkarin kuninkaan nimittämiä viranhaltijoita, kun taas Valakian (ja Moldovan) voivodi(t) itsenäisiä hallitsijoita, jotka kyllä saattoivat välillä tunnustaa mahtavampien hallitsijoiden yliherruutta. Myös historiallisesti Unkarin kuningas Sigismund lähetti Styborin Mircean avuksi ja he kohtasivat Vladin valakit ja turkkilaiset apujoukot taistelussa, jossa Stybor haavoitti Vladia henkilökohtaisesti. Tämä pakeni Dìmbovițein linnaan. Emme täsmälleen tiedä, milloin tämä yhteenotto tapahtui. Stybor ja Mircea jatkoivat liittyäkseen pääarmeijaan. He pääsivät pakoon Nikopoliksen taistelusta ja ehtivät vielä pakottamaan Vladin luopumaan Dìmbovițeista.
Tuo oli siis historiallista ja tunnetaan lähinnä asiakirjasta, jossa luetellaan Styborin ansioita. Pelissä sulttaani ei lähettänyt apujoukkoja Vladille ja tämä vetäytyi Severiniin piiritykseen. Kun Mircea saapui paikalle, tarjosi Vlad hänelle rauhaa ja vasalliutta. Mircea oli pelin alussa jotenkin suunnattoman ihastunut siihen, että hän oli Vlad Seivästäjän, eli vampyyri-Draculan esikuvan, isoisä ja päätti esittää suostuvansa tarjoukseen, mutta sitten teloittaa antautuneet. Tieto kuitenkin vuodettiin Vladille ja tämä päätti taistella. Mircea sitten sai kolme vakoilijaa kiinni ja nämä seivästettiin. Selvennykseksi voin todeta, että heitin pelissä vähän kaikista ratkaisuista noppaa eri todennäköisyyksillä ja se siis selittää, kuka sai tietää mitäkin ja mitä päätöksiä ei-pelattavat hahmot tekivät.
Mircealla oli Styborin tuomia tunnelinkaivajia armeijassaan ja hän päätti nyt käyttää niitä. Historiallisesti tunnelinkaivajia tiedetään olleen kristittyjen armeijassa, kun Nikopolista piiritettiin syksyllä 1396. Tunnelien ja heittokoneiden avulla Severinin muuri saatiin romahtamaan. Piirittäjät tekivät rynnäkön Styborin unkarilaiset ritarit etumaisina. Vlad kaatui taistelussa ja hänen väkensä lähti pakoon. Suuri osa pääsi veneillä Tonavan yli Vidinin kaupunkia ja aluetta nykyisessä Luoteis-Bulgariassa hallinneen Ivan Stracimirin alueelle. Tämä oli viimeinen jäljellä oleva bulgaarialainen hallitsija, osmanien vasalli ja siten Vladin liittolainen. Pelissä elettiin toukokuun loppua.
Ritarien/asemiesten haarniskat osoittautuivat pelissä hyödyllisiksi kaupunkeja rynnäköllä vallatessa. Heihin oli vaikea saa niin paljon vahingoittavia osumia, että moraali olisi murtunut. Tämä on huomionarvoista, koska usein haarniskoja on katsottu kenttätaisteluiden näkökulmasta. Niissä hevoset olivat haavoittuvia ja monesti aikaudella raskaat ratsumiehet jalkautuivatkin taisteluun. Piirityssodankäynnissä tämä oli luonnollista.
Pelissä tapahtui aika paljon keskiajalla sinänsä melko harvinaisia kaupunkien valtauksia rynnäköllä. Se pisti miettimään, teinkö siitä liian helppoa? Toisaalta vuoden 1396 ristiretki ei ollut mikään aivan tyypillinen sota. Kristityillä oli käytössään huomattavan paljon motivoituneita ja hyvin haarniskoituja ritareita. Heillä oli halua ja kykyä sietää tappioita, jollaista tavallisella armeijalla ei välttämättä ollut. Lisäksi puolustajilla oli aina mahdollisuus paeta vesitse. Urheimmallekin miehelle tulee halu käyttää tuollaista tilaisuutta hyväksensä, jos tappio alkaa häämöttää. Erilaisissa sodankäynnin oppaissa toistettu opetus olikin jättää viholliselle pakotie vapaaksi, jotta tämä ei jäisi taistelemaan viimeiseen mieheen. Myös historiallisesti tutkimissani sodissa kaupunkeja saattoi sortua nopeasti eri syistä. Kovin pieniin linnakkeisiin ei edes mahtunut merkittäviä sotajoukkoja varuskunnaksi.
Jonkinverran Vladin miehiä oli myös Karpaattien vuorilla ja Mircea suunnisti nyt sinne ja hänellä kului suuri osan kesäkuuta saadakseen nämä hoideltua. Lopulta se onnistui neuvotteluin. Mircean onnistumista viivytti se, että osmanit olivat saapuneet Tonavan eteläpuolelle ja liikehtivät uhkaavasti.
Osmanit ja Serbit
Siirtykäämme nyt siiten siihen, mitä osmanit tekivät alkuvuodesta 1396, pelissä ja historiassa. Kummassakin heillä oli Konstantinopolin piiritys päällä. Historiallisesti sulttaani Bayezid saapui henkilökohtaisesti johtamaan piiritystä heinä-elokuussa 1396. Sulttaanilla oli käytössään piirityskoneita ja hän keskitti toimintansa Konstantinopolin sataman, Kultaisen sarven pohjoispuolella sijaitsevaa genovalaista siirtokuntaa vastaan. Heti kuultuaan ristiretkiarmeijan tunkeutumisesta mailleen hän kuitenkin poltti piirityskoneensa ja marssi Nikopolikseen.
Ihmettelin, että mitä Bayezid oli sitten historiallisesti puuhannut kevään ja alkukesän? Vasta pelin ollessa jo käynnissä törmäsin lukiessani Ali Anooshahrin teosta The Ghazi Sultans and the Frontiers of Islam (2009) tietoon kirjeestä, jonka Bayzid olisi lähettänyt 9.5.1396 Tokatista itäisestä Keski-Anatoliasta. Siinä hän ilmoitti marssineensa Timur Lenkia vastaan. Aiemmin tutkimus oli sivuuttanut tuon kirjeen väärennöksenä, mutta uudempi pitää sitä mahdollisesti aitona. Timur Lenk oli sotinut nyky-Venäjän alueella ja oli palaamassa kotiin Lähi-idän kautta. Hänen saatettiin pelätä kääntyvän osmaneja vastaan. Näin ei käynyt sillä kertaa, mutta myöhemmin Timur ja Bayezid ottivat yhteen ja Timur vangitsi osmani sulttaanin vuonna 1402 Ankaran taistelussa. Bayezid kuoli seuraavana vuonna vankeudessa. Ekskursio Aasiaan selittäisi, miksi Bayezid saapui vasta myöhäiskesällä Konstantinopolin luo.
Pelissä tätä ei kuitenkaan voitu enää ottaa huomioon. Siinä osmanit kokosivat armeijan Adrianopoliin 1.5. Heidän voitontavoitteisiinsa kuului Konstantinopolin valtaus tai ainakin piirityksen ylläpitäminen. Sulttaani tyytyi jälkimmäiseen ja sekin toteutettiin riittämättömin voimin. Olin pelännyt, että pelistä tulisi tylsä, jos osmanien onnistuisi heti alussa ennen kristittyjen pääarmeijan tuloa valtaamaan Konstantinopoli, jollain mielettömällä rynnäköllä tai sitten marssia Valakiaan ja hoidella Mircea. Näin ei siis todellakaan käynyt. Sen sijaan osmanit lähtivät marssille kohtia Nišia, jonne oli kutsuttu myös heidän vasallinsa Serbian Stefan. Nykyisessä Serbiassa sijaitseva Niš on strategisella paikalla valvoen Balkanin poikki kulkevia pääreittejä toisaalta Belgradista etelään Thessalonikiin ja toisaalta kaakkoon Adrianopoliin ja Konstantinopoliin.
Sulttaani käski myös rajaseudun akıncı-joukkoja, joiden elämäntapaan kuuluivat toistuvat nopeat ryöstöretket kristittyjen alueelle, hyökätä Unkarin kuninkaan alaisille alueille Bosniaan ja Belgradin tienoolle. Jälkimmäisellä alueella heidät kuitenkin yllätettiin ja lyötiin. Tämä vertautuu varsin hyvin todelliseen historiaan. Meillä on tieto, että heinäkuussa 1396 Márazissa Parțan ja Şagin lähellä Temesin kreivi löi turkkilaiset. Ilmeisesti yhteenotto oli pieni, mutta tällaisia kahakoita tai taisteluita käytiin rajaseudulla ilmeisen paljon.
Serbian Stefan ja suurvisiiri Chandarli Ali osmanien etujoukon kera saapuivat kumpikin Nišiin samana päivänä, 28.5. Sulttaanin tietoon oli kuitenkin kantautunut huolestuttavia uutisia Severinin suunnasta ja hän määräsi suurvisiirin ja Stefanin sinne apuun. Se oli kuitenkin jo myöhäistä, sillä tuo 28.5. oli sama päivä, jona Severin kukistui. Osmanien reaktio heidän liittolaiseensa Valakiassa kohdistuvaan uhkaan tuli auttamatta jälkijunassa.
Suurvisiiri ja Stefan saapuivat jokatapauksessa Vidiniin kesäkuun alussa. Sulttaani oli marssinut hitaammin ja hän saapui samoihin aikoihin Nišiin kääntyen sitten myös itse Vidiniin saapuen sinne kesäkuun lopulla. Sulttaani määräsi myös uuden ryöstöretken Belgradin alueelle. Se meni paremmin ja saalista saatiin runsaasti. Evrenos Beğin, joka oli historiallisesti aikakauden merkittävämpiä osmanikomentajia, johdolla pienehkö armeija teki Vidinista retken Tonavan pohjoispuolelle ja sai voitonkin rannalla odottavista valakeista. Mitään pysyvää menestystä tämä ei tuonut ja pian turkkilaiset palasivat joen eteläpuolelle.
Unkarilaiset ja ranskalaiset
Niin pelissä kuin historiassakin ranskalais-burgundilaiset ristiretkeläiset lähtivät 20.4. matkaan Dijonista ja saapuivat Budaan pelissä 28.6. Historiallisesti tämä tapahtui heinäkuun puolella. Ainakin pelissä heidän piti nyt päättää, mitä kautta marssia osmanien maille Tonavan eteläpuolella. Yksi vaihtoehto oli ylittää Tonava unkarilaisten hallussa olevassa Belgradissa, mutta se sijaitsi melko kaukana lännessä eli etäällä Mirceasta ja Styborista Valakiassa. Syvemmälle osmanialueelle tunkeutuminen olisi vielä sen jälkeen vaatinut vuorten ja solien ylitystä. Kolmas mahdollisuus olisi tietenkin mennä Valakiaan ja ylittää Tonava sen alavirralta.
Kuten historiallisestikin, niin pelissä Sigismund liittolaisineen päätti ylittää Tonavan Orşovassa. Tuskin kukaan on kuullut tästä paikasta, mutta se sijaitsi välittömästi Valakiaa Unkarista erottavien Karpaattien vuorien sekä Tonavan Rautaporttien länsipuolella melko lähellä Vidiniä. Tonavan Rautaportit on voimakasvirtauksinen kapeikko, jonka läpi oli keskiajalla hankala tai mahdoton purjehtia. Valitsin peliin mahdottoman vaihtoehdon. Se siis katkaisi joki liikenteen ylä- ja alavirtaan. Orşova oli siis itäisin piste, missä Tonava voitiin ylittää käyttäen Unkarin kuningaskunnasta haalittuja veneitä.
Pelissä kristityt marssivat Budasta Orsovaan kahtena osastona. Jeanin komentama seurasi Tonavan juoksua ja Sigismund meni sisämaan kautta. Tarkoitus oli harhauttaa turkkilaisia uskomaan, että ylitys tapahtuisi Belgradissa. En millään voinut uskoa, että kukaan voisi mennä noin helppoon, mutta kuinkas sitten kävikään…
Osmaneille oli vuodettu tietoa sekä ylityksestä Belgradissa että Orşovassa. Erään Mircean lähettämän osaston ilmestyminen Orsovaan sai sulttaanin kuvittelemaan, että vihollinen olisi tekemässä siellä välitöntä ylitystä ja hän marssi paikalle armeijoineen. Kristittyjen pääarmeija oli kuitenkin vielä kaukana. Sitten osmanien pitikin odotella, mikä tuotti vakavan ongelman. Kullakin ratsumiehellä oli monta hevosta ja näin ollen eläinten lukumäärä kohosi useisiin kymmeniin tuhansiin. Hevosten rehu oli ennen maailmansotia se suurin logistinen haaste. Jos mies selviää päivässä noin kilolla ravintoa, niin hevonen tarvitsee liki kymmenen kiloa. Arviot toki vaihtelevat ja riippuvat monesta seikasta, mutta tässä suuruusluokassa mennään. Jos ravintoa koetetaan kuljettaa kuormaeläimillä ja vankkureilla, niin nekin tarvitsevat rehua. Suurten armeijoiden kohdalla tämä oli käytännössä mahdotonta ja ratsuja piti laiduntaa paikan päällä. Tonavan eteläranta Orşovan kohdalla oli kuitenkin metsäistä ja vuorista maastoa, ei mitään hevoslaidunta. Osmani-armeija alkoi olla ongelmissa.
Kun sulttaani sitten kuuli Tonavan rantaa pitkin kohti Belgradia marssivasta ristiretkiarmeijasta, hän oli heti vakuuttunut, että Belgrad oli se, missä vihollinen aikoi yli ja hän lähti heti armeijoineen Tonavan etelärantaa länteen. Ei kauaakaan, kun osmanit saivat seurata kristittyjen armeijan marssivan sen pohjoisrantaa vastakkaiseen suuntaan – itään. Sulttaani ei kuitenkaan enää voinut kääntyä takaisin, koska paluureitiltä hevosilta olisi puuttunut rehu. Niinpä hän joutui jatkamaan Belgradin tienoolle asti ja Sigismund, Jean sekä Mircea joukkoineen pääsivät ylittämään Tonavan Orşovassa. Koska he hallitsivat Tonavaa Rautaporteilta ylävirtaan, voitiin rehua kuljettaa hevosille veneillä silti armeijan samanaikainen ylikuljettaminen sekä huoltaminen oli hankala operaatio ja hevoset kärsivät rehun puutteesta. Jos taistelu olisi käyty tässä tilanteessa, niin kristityt olisivat joutuneet ottamaan yhteen heikentyneillä hevosilla.
Osmanit olisivat siis pelissä voineet olla valmiimpana ottamaan vastaan kristittyjen hyökkäyksen kuin historiallisesti, mutta sulttaani reagoi vääriin aikoihin. Stybor ja Mircea hoitelivat Vladin ja kristittyjen pääarmeija ylitti Tonavan Orsovassa aivan kuten historiallisestikin.
Seuraavassa osassa näemme, mitä tapahtui, kun kristittyjen armeija oli päässyt Tonavan eteläpuolella.
