Osmanien nousu

Osmanit olivat vain yksi Länsi-Anatoliaan 1300-luvun alussa emiraatin muodostaneista dynastioista. Vuonna 1354 he saivat jalansijan Euroopassa ja alkoivat valloittaa Balkania. 1389 käytiin Kosovo Poljen ensimmäinen taistelu, jonka kulussa oikeastaan kaikki on epäselvää, mutta lopputuloksena osmanien Murad I ja Serbian hallitsija Lazar olivat kuolleita. Lazarin poika Stefan tunnusti Muradin pojan Bayezidin yliherruuden. Sulttaanina Bayezid I, lisänimeltään Salama, osoittautui aggressiiviseksi. Hän kukisti muut Länsi-Anatolian emiraatit ja vuonna 1394 alkoi Konstantinopolin piiritys, joka toteutettiin saartona. Kyseessä ei ollut intensiivinen piiritys 1453 malliin.

Todennäköisimmin seuraavana vuonna Bayezid marssi Tonavan pohjoispuolella nykyisessä Etelä-Romaniassa sijaitsevaan Valakiaan, jota hallitsi voivodi Mircea, ainakin myöhemmältä lisänimeltään Vanha. Retken ajankohdasta ja sille osuneen ns. Rovinen taistelun lopputuloksesta väitellään. Kuitenkin näyttää siltä, että Bayezid asetti Valakian hallitsijaksi Mircean veljen Vladin ja palasi Osmani-valtakunnan puolelle. Mircea tukeutui sitten Sigismund Luxemburgilaiseen, josta oli avioliiton kautta tullut Unkarin kuningas. Mircea ilmeisesti palautettiin valtaan pääosassa Valakiaa, mutta Vlad säilyi vielä toimintakykyisenä. Valakian ja Unkarin suhteista kannattaa huomata, että ortodoksinen Valakia oli muutama vuosikymmen aikaisemmin irtautunut katolisesta Unkarista ja Unkarille kuuluvassa Transilvaniassa eli paljon valakeja, joita sorrettiin.

Nikopolis peliä valmisteltaessa saikin huomata, että vaikka monet historioitsijat pitävät tätä sotaretkeä ja taistelua jotenkin valmiiksi tutkittuna, niin se koskee lähinnä länsieurooppalaisia osallistujia, jos heitäkään. Valakian ja osmanien kuvioissa on paljon epäselvää tai asioita, joita asiaan perehtyneenä tutkijanakin aloin ymmärtämään vasta pelin jo käynnistyttyä.

Länsi-Euroopan poliittista kenttää hallitsi tähän aikaan satavuotisena sotana tunnettu konflikti Englannin ja Ranskan kuninkaiden välillä. Nyt siinä oli tauko ja hoveissa ja kartanoissa pyöri runsaasti ritareita ja ylimyksiä vailla kummempaa tekemistä. Sigismundin ja Bysantin keisari Manuel II:n lähettiläät alkoivat valaa ristiretki-intoa lännessä ja se ottikin tulta allensa varsinkin Ranskan ja Burgundin ylimystön parissa. Syntyi nopeasti päätös avustusretkikunnasta, jonka oli tarkoitus lähteä Dijonista 20.4.1396. Komentajana oli Burgundin herttuan 24-vuotias poika Jean, Neversin kreivi. Myöhemmin hän sai lisänimen sans Peur eli Peloton. Joskus Jean on suomalaistettu Juhanaksi ja englanniksi käytetty asu on John. Burgundin herttuat edustivat Ranskan Valois-dynastian haaraa ja olivat jo alkaneet rakentamaan omaa valtakuntaansa. Jeanin isä oli Ranskan silloisen kuninkaan Kaarle VI:n setä.

Pelattavat henkilöt

Tämä talvi 1396 oli pelin lähtökohta. Pelattavia hahmoja oli kuusi: sulttaani Bayezid, kuningas Sigismund, voivodi Mircea, kreivi Jean, Serbian Stefan ja osmanien suurvisiiri Çandarli Ali. Viimeksi mainitun jälkimaine oli huono myöhemmässä osmanihistoriankirjoituksessa – korruptoitunut kristittyjen kanssa vehkeilijä. Maine johtunee myöhemmistä valtakamppailuista ja lienee siis paljolti panettelua. Itse olin pelin johtajan eli Jumala.

Jokaiselle pelaajalle voitiin kirjoittaa omat voitontavoitteensa, jotka olivat ristiriidassa keskenään, mutta eivät täysin solmussa. Mircean tuli päästä eroon veljestään Vladista, heikentää osmaneja Tonavan rannalla ja laajentaa valtakuntaansa. Hän oli Unkarin vasalli, mutta asiantila ei ollut toivottu. Sigismundin tuli heikentää osmaneja ja laajentaa omaa valtakuntaansa. Jean halusi kunniaa. Historiallisesti hän oli saanut isältään määräyksen toimia kristittyjen etujoukkona. Jeania ei myöskään oltu vielä lyöty ritariksi ja se haluttiin tehdä, kun oli ensin taisteltu muslimeita vastaan. Nuori kreivi sai herkästi miinuspisteitä, jos hänen ei katsottu toimineen arvolleen sopivalla tavalla. Ranskalais-burgundilaisten ristiretkeläisten himoa henkilökohtaiseen maineeseen ja kunniaan on syytetty historiallisesta Nikopoliksen katastrofista.

Stefan oli osmanien vasalli. Vaikka hänen isäänsä oli sanottu kuninkaaksi, näyttää hän itse tässä vaiheessa hallinneen ilman arvonimeä. Itsenäisyys, kuninkaan tai bysanttilainen despootin titteli ja laajempi valtakunta olisivatkin Stefanin tavoitteissa, mutta mieluiten niin, että hän ei jäisi yksin mahtavampia naapureita vastaan. Bayezidin tavoitteet olivat luonnollisesti Osmani-valtakunnan puolustaminen ja ehkäpä laajentaminen. Çandarli Alin tavoitteet olivat vastaavat, mutta erilaisilla painotuksilla. Hän olisi valmiimpi rauhaan ja kiinnostuneempi osmanisulttaanin keskusvallan vahvistamisesta kuin ulkoisista sodista.

Armeijat

Historiallisen sotaretken armeijoiden koosta ja koostumuksesta meillä ei ole kunnolla varmuutta. Tämä on kokolailla sääntö keskiajan sotahistoriassa. Ranskalais-burgundilaisten ristiretkeläisten asemiesten (siis ritarit ja heidän tavallaan varustetut miehet) määrän katsotaan melko luotettavien arvioiden mukaan olleen noin 1000. Sen päälle tuli vastaava määrä aseenkantajia ja muut joukot. Burgundin herttuan tiedetään koonneen retkeä varten arviolta 700 000 frangia ja Jean matkasi hyvin komeasti. Jeanin pelaaja sai päättää, käyttikö hän rahojaan komeisiin matkavarusteluihin, mistä hän sai lisäpisteitä, vai ylimääräisiin joukkoihin. Hän noudatti fifty-fifty-linjaa.

Unkarilaiset tutkijat ovat laskeneet Sigismundilla olleen noin 300 000 floriinin budjetti retkellä. Meillä on jotain tietoja sotilaiden kuukausipalkoista, joten niiden pohjalta Sigismundin pelaaja sai koota armeijan. Unkarissa oli käytäntönä, että aatelisto palveli ilmaiseksi valtakunnan sisällä, mutta ei sen ulkopuolella. Sigismundin joukkoja täydensivät lisäksi Saksasta Jeanin joukoista riippumatta tulleet ristiretkeläiset.

Sigismundin ja Mircean armeijoista meillä on lähinnä oppineita arvauksia, joita seurasin. Serbiassa palveltiin läänityksiä vastaan ja Valakiassa kaikki miehet olivat velvoitettuja puolustukseen ja varakkaimmat myös hyökkäysretkille. Kumpikin sai budjetin, Mircea hyvin pienen ja Stefan ison, jota sai käyttää miten halusi. Säästöön jääneistä rahoista sai pisteitä.

Osmanien armeijasta meillä on tietoja maakuntiin sijoitettujen joukkojen lukumääristä 1400-luvun puolessavälissä, joita voidaan sovittaa valtakunnan laajuuteen hieman aiemmin. Seurailin pitkälti Piero Zattonin Le ultime crociate. L’Europa in crisi di fronte al pericolo turco (1369–1464) laskelmia. Ne perustuvat genovalaisen Jacopo de Promontorion raporttiin Osmani-valtakunnasta, jossa luetellaan, kuinka monta miestä mistäkin maakunnasta saatiin ja kuinka paljon oli muiden sotilaskategorioiden joukkoja. Zattoni katsoi kaikkien maakuntajoukkojen olleen läänejä omanneita sipaheja tai näiden seuralaisia. Laskuissa ei oltu otettu lukuun verovapauksia vastaan palvelleita joukkoja kuten yörükeja ja voynukeja. Oletin näiden olevan erillisiä, mutta pelin jo alettua ja väitöskirjani edetessä ja verratessani Promontorion lukuja muutamiin säilyneisiin osmanien veroluetteloihin samoilta ajoilta, tulin tulokseen, että Promontorion maakuntajoukoiksi laskemat todennäköisesti sisälsivät myös verovapauksia vastaan palvelleita.

Sulttaani saattoi nostattaa myös esimerkiksi asevelvollisia azep-jalkamiehiä, joiden palkan maksoivat naapurit. Oli vaarana, että osmanipuoli kokoaisi järjettömän ison sotajoukon. Imperiumin piti kuitenkin varautua sotimaan myös muualla, vaikka historiallisesti näin ei olisikaan käynyt ja pelillisesti olisi ollut aika epäreilua, jos vaikkapa Anatoliassa osmanien kimppuun olisi käyty ja kaupunkeja valloitettu, kun sulttaani soti lännessä. Päädyin ratkaisuun, että osmanipuoli sai nostattaa niin paljon väkeä kuin halusi, mutta he saivat tästä miinuspisteitä lukumäärän perusteella –”kyyhky” suurvisiiri enemmän kuin ”haukka” sulttaani.

Armeijoista tuli lopulta melko realistisia. Lukumäärät vähän elivät, mutta alkuperäinen kristitty puoli nostatti noin 32 500 taistelijaa ja sulttaanin väki, serbit ja laivasto mukaan luettuna noin 50 000 taistelijaa. Pelissä kaikki eivät koskaan olleet samassa paikkaa. Kuten todettua ei historialliseen Nikopoliksen taisteluun osallistuneiden määrästä ole luotettavaa tietoa, lähteissä puhutaan herkästi sadoista tuhansista turkkilaisista, mikä on ilmiselvää liioittelua, mutta pelin armeijoiden koko on samaa luokkaa, mitä itse arvelen armeijoiden olleen tai eivät ainakaan pienempiä. Zattoni olettaa Nikopoliksen aikaan osmaneilla olleen noin 63 000 miestä, joista puolet ehkä osallistui taisteluun, mutta luvussa ei ole laivastoa ja kaikkia sotilaskategorioita.

Laatuerot eri joukkotyyppien välillä olivat valtavia, joten nuppiluku sinänsä ei kerro, kuka oli vahvin ja kuka heikoin. Kummallakin puolella oli ratsu- ja jalkaväkeä, raskaita ratsumiehiä ja kevyempiä ratsastavia jousimiehiä. Unkarilaisten ja ristiretkeläisten pääaselaji olivat raskaat ratsumiehet, eli ritarit tai asemiehet, jotka olivat varustautuneita samalla tavoin, mutta ritariksi lyödyillä oli korkeampi status. Turkkilaiset olivat pääasiassa ratsastavia jousimiehiä. Tähän aikaan serbit olivat varustautuneita melko länsimaiseen tapaan ja valakit olivat ennemmin kevyttä ratsuväkeä.

Seuraavassa osassa pääsemme itse peliin.