Tuli osallistuttua Jerusalemissa Israel Institute for Advanced Studies järjestämälle vajaan viikonmittaiselle kurssille ristiretkistä. Siitä sitten irtoaa lähiaikoina useampikin päivitys varsinkin facebook-sivuillani Historioitsija Juho Wilskman.

Kurssi alkoi legendaarisen israelilaisen ristiretkitutkija Benjamin Kedarin vinkeillä siitä, miten ristiretkiä kannattaa tutkia – tai ehkä ennemminkin sudenkuopista, joihin tutkija voi pudota. Ehkä viestin voisi parhaiten tiivistää muistutuksena mennä mahdollisimman alkuperäisille lähteille, varsinkin silloin, kun on kyse oman tutkimuksen kannalta olennaisesta asiasta tai jokin vaikuttaa omituiselta. Kedar antoi esimerkkejä tekstien käännös- tai editointivirheistä, joiden kohdalla ongelmat ovat ratkenneet, kun on vilkaistu itse keskiaikaista käsikirjoitusta. Kedar painotti myös arkeologian hyödyntämistä ja vähintään arabian alkeiden taitoa tutkittaessa Pyhän maan ristiretkiä. Itse en arabiaa valitettavasti osaa, mutta olenkin erikoistunut Egeanmeren alueeseen mukaan lukien sinne suuntautuneet ristiretket.

Ristiretkissä ei ollut kyse vain siitä, että lännen katoliset olisivat tunkeutuneet vain muslimien asuttamalle alueelle. Suurin osa Pyhän maan asukkaista oli todennäköisesti ei-muslimeita, lähinnä kristittyjä. Pyhän maan etnisuskonnollista tilannetta käsitteli esitelmässään erityisesti Milka Levy-Rubin. Suurin osa Palestiinan alueen kristityistä oli ortodokseja, jotka kirkollisissa yhteyksissä käyttivät kreikkaa, mutta muuten puhuivat arabiaa, joka oli muslimivaltauksen jälkeen korvannut aramean kansan yleiskielenä. Osa alueen pyhäköistä oli jaettu uskontokuntien kesken, mutta kyse ei välttämättä ollut harmonisesta ja suvaitsevasta yhteiselosta, vaan esimerkiksi siitä, että hallitsevat muslimit olivat takavarikoineet osia juutalaisten ja kristittyjen pyhätöistä.